Juha Karilainen, jos kuka, on ansainnut lisänimensä ”Mr. Brick”. Tosin opiskelijat nimittävät häntä rennommin ”Tiilijäbäksi”.
Karilainen jää kesäkuun alusta eläkkeelle 36 vuoden uran jälkeen.
– Kertaakaan en ole katunut rakennusalan opintojani ja työtäni tiilien parissa. Tiili on ollut 6 000 vuotta muodissa, eikä se siitä mihinkään heivahda.
Juha Karilaisen eläköitymisjuhlaa vietettiin 24.5.2023 Helsingin tiilinäyttelyssä.
Juha Karilainen muistelee, miten hän tiiliuransa alkuaikoina Lohja Oy:ssä työskennellessään oli mukana yhtiön kevätjuhlissa. Ansioituneet ja pitkään työtään tehneet saivat kyseisessä juhlassa mitalit.
– Eräs mies sai mitalin 40-vuotisesta urastaan yhtiön palveluksessa. Ajattelin tuolloin, että tuohon suoritukseen eivät kyllä nuoret enää pääse. En voinut kuvitellakaan, että itselläni tuo paalu jäisi vain neljän vuoden päähän.
– Elinkautisvanki laskee tiilenpäitä 12 vuotta, mutta minähän olen suorittanut tuon kakun nyt jo kolmesti!
Karilainen jää eläkkeelle Wienerbergerin rakennusteknisenä johtajana monipuolisen ja työntäyteisen uran jälkeen.
Pikkupoika-Karilainen leikki aikoinaan jo pihalla joko arkkitehtiä tai rakennusinsinööriä.
– Aina piti omaa taloa suunnitella ja kaikenlainen rakentaminen kiinnosti. Nokialla naapurustossa asui rakennusinsinööri ja arkkitehti, jotka molemmat olivat arvostettuja ja tulivat taloudellisesti hyvin toimeen. Se oli hyvä lähtökohta miettiä, mille alalle itse suuntautuisi.
Karilainen valmistui rakennusinsinööriksi Turun teknillisen oppilaitoksen talonrakennustekniikan osastolta vuonna 1983.
Ensimmäistä työpaikkaa hakiessaan Karilainen laittoi paperit myös silloiseen Tiilikeskukseen. – Mutta en päässyt, hän naurahtaa.
Ehkä hyvä niin, sillä ensimmäisissä työpaikoissaan Karilainen hankki kokemusta ja tietoa rakennusalasta ja -materiaaleista laaja-alaisemmin. Laaja alaista osaamista lisäsi entisestään myös se, että 1990-luvun alussa hän toimi muun muassa Lohja Oy:n suunnittelupalveluyksikössä suunnittelupäällikkönä.
– Vastasin asiantuntijana kaikkien Lohjan valmistamien materiaalien teknisestä konsultaatiosta suunnittelijoille ja rakennuttajille. Minun piti siis hallita niin harkot, tiilet, betonit, elementit, laastit, Leca, Siporex kuin SPU-eristeetkin. Se oli kova, mutta opettavainen koulu, joka antoi hyvän perustan nykyiselle ymmärtämykselleni rakentamisesta ja eri materiaalien toiminasta rakenteissa.
Paluu ydinalueelleni tiilien pariin tapahtui vuoden 1994 taitteessa, kun Karilainen nimitettiin silloisen Optirocin aluepäälliköksi.
– Vuosien mittaan on tarjoutunut vaihtoehtoja erilaisiin tehtäviin ja muiden rakennusmateriaalien pariin, mutta tiilet ovat aina olleet kuitenkin lähimpänä sydäntäni. Olen ollut myös siinä mielessä onnekas, että minulla on aina ollut reilut esimiehet ja mukavat työkaverit. Se on omalta osaltaan vaikuttanut siihen, että olen työskennellyt näinkin kauan samassa yrituyksessä ja samojen ”kikkareiden” parissa.
Juha Karilainen muistelee, miten alalle tultuaan esimies kysyi häneltä kiinnostusta lähteä pienelle työmatkalle.
– Kyseessä oli Tiiliteollisuusliiton parinviikon reissu arkkitehtien kanssa Espanjaan ja Portugaliin tutustumaan tiiliarkkitehtuuriin. Se oli upea matka, vaikka lähes kaikki sairastuivat heti matkan aluksi pahaan vatsatautiin.
Arkkitehtuuri on aina kiinnostanut Karilaista.
– On ollut hienoa päästä tutustumaan eri maiden tiiliarkkitehtuuriin. Lukuisia opintomatkoja on tullut järjestettyä niin oman yrityksen puitteissa kuin Tiililiiton, Kestävä Kivitalo -ryhmän sekä aikoinaan myös Pohjoismaisten rakennuspäivien kanssa. Eikä pidä unohtaa eri arkkitehtiryhmien, arkkitehtiopiskelijoiden, SAFAn tai RIAn järjestämillä arkkitehtuurimatkoilla matkaoppaana toimimistakaan.
– Nämä ammattilaisille suunnatut, järjestetyt matkat ovat olleet arkkitehtien suosiossa. Maailmalla on nähty, mitä kaikkea tiilestä voidaankaan tehdä. Näin ollaan saatu tuotua ja luotua uusia innovaatioita arkkitehtien työhön ja ideoita, myös Suomessa toteutettavaksi. Se on ollut tärkeää tuotekehityksenkin kannalta.
Yksi konkreettisista Suomeen virranneista innovaatioista oli aikoinaan tiilen päälle tehtävä kuultorappaus, jonka Karilainen toi Ruotsista Suomeen 1990-luvulla.
– Silloin rakennettiin Helsingissä Herttoniemenrantaa. Kaavoittaja ei halunnut 70-luvun tyylisiä elementtijulkisivuja, vaan rapattua pintaa. Kolmikerrosrappaus koettiin kuitenkin kalliiksi, joten tiilen päälle hierretty yksikerroksinen rappaus oli hyvä vaihtoehto, Karilainen kertoo.
Eihän toki riittänyt se, että hän olisi tuonut pelkän idean Suomeen. Karilaisen piti konsultoida menetelmästä sekä rakennuttajia että suunnittelijoita ja opettaa kuultorappauksen tekemistä työmailla myös muurareille. 2000-luvun alkupuolella kehitettiin myös ”mustan puhuvat tiilet”, jotka ovat eri muodoissaan edelleen arkkitehtien suosiossa ja johon idea saatiin niin ikään Euroopan arkkitehtimatkoilta.
Karilainen on hyvin tuttu ja opiskelijoiden keskuudessa myös pidetty luennoitsija sekä Aalto- että Tampereen Yliopistossa. Yhteistyö yliopistojen kanssa alkoi jo1990-luvulla, kun Karilainen sai häneen vetoavan pyynnön.
– Tuolloin arkkitehtiopiskelijat tekivät tiilirakentamisen harjoitustöitä vanerista ja paperille piirtämällä. Arkkitehtiosaston silloinen Professori Bengt Lundsten kysyi, olisiko korkeakoululla mahdollista saada pieniä, oikeita tiiliä näitä töitä varten.
– Se koski sydäntäni sen verran paljon, että teetin 10 000 tiiltä opiskelijoiden käyttöön. Niitä samoja tiiliä käytettään edelleen, koska harjoitustöiden laastina käytetään pois pestävää savipohjaista laastia ja näin samat tiilet kiertävät vuosikurssilta toiselle.
– Alalta puuttui myös muurattujen rakenteiden oppikirja. Professori Jan Söderlundin kanssa kutsuttiin aikoinaan koolle kaikista arkkitehtuuria opettavista korkeakouluista rakennusmateriaaliopista vastaavat professorit. Päätettiin tehdä kirja. Vuonna 2004 ilmestyi lähes satasivuinen ”Tiili – Perustietoa arkkitehtiopiskelijoille” -kirja, jota jaettiin opiskelijoille.
– Kirja oli muuten pioneerityötä eli rakennusalan ensimmäinen, yhteen rakennusmateriaaliin keskittyvä oppikirja. Sen jälkeen betoni, teräs ja puu ovat tehneet omansa.
Myös ammattikorkeakoulujen rakennusinsinööri- ja -arkkitehtiopiskelijat ovat päässeet nauttimaan Karilaisen intensiivisistä luennoista.
Juha Karilaisella riittää kerrottavaa, sillä hän on uransa aikana ollut niin monessa mukana. Tiilimiehen syvää asiantuntemusta on tarvittu.
– Minua on pyydetty erilaisiin tehtäviin, ei ole tarvinnut tyrkyttää, hän toteaa vaatimattomasti.
Hän on ollut johtoryhmän jäsenenä mukana mm. merkittävässä Tampereen yliopiston, ympäristöministeriön, RT:n ja alan yritysten yhteisessä Frame-projektissa, jossa tutkittiin lämmöneristyksen lisäyksen ja ilmastonmuutoksen vaikutuksia vaipparakenteiden kosteustekniseen toimintaan, rakennusten energiankulutukseen ja sisäilman olosuhteisiin.
– Olen käyttänyt runsaasti aikaa ja energiaa tiilijulkisivun kosteudenhallinnan parantamiseksi, Karilainen myöntää.
Ennen 90-luvun puoliväliä tiilijulkisivun tuuletusväliksi jätettiin vain 20 millimetriä ja muurari täytti muuratessaan laastilla vielä loputkin, minkä vuoksi taustarakenteisiin johtui kosteutta. Karilainen tutki asiaa ja päätyi siihen, että pientalo vaatii vähintään 30 millin ja kerrostalo 35–50 millin ilmaraon. – Asiasta tehtiin uudet ohjeistukset alalle ja tätä ohjetta noudatetaan edelleen.
– Pitkän kehitystyön tuloksena saatiin Optirocin aikana 2000-luvun alussa tuotteistettua myös tiivislaastit, joiden avulla saadaan myös muuraussauma oleellisesti tiiviimmäksi. Viime vuosina on tutkittu ja kehitetty vielä kosteusteknisesti paremmaksi myös apukarmidetaljeita sekä luotu tuuletusvälin korvausilmatarpeelle uusia ohjeistuksia.
Karilainen on ollut asiantuntijana mukana lukuisissa kehitysprojekteissa, standardoimisen työryhmissä, RYL-kirjojen ja RT-rakennustietokorttien tuotannossa sekä toiminut siinä ohessa myös alan isojen liittojen hallitusten jäsenenä ja puheenjohtajana. Hän on myös kirjoittanut ahkerasti artikkeleita alan lehtiin.
– Aina olen pyrkinyt työskentelemään koko alan eduksi.
Juha Karilaisen mukaan Suomen Tiiliteollisuusliitto, jonka hallituksen puheenjohtajana hän toimi eläkkeelle siirtyessään, on tehnyt paljon työtä, jotta kaikkia rakennusmateriaaleja kohdeltaisiin tasavertaisesti sekä Suomessa että EU:n tasolla.
– Tosin en ole yhtään huolissani tiilen tulevaisuudesta. Nythän esimerkiksi kaikilla Helsingin meren rannan uusilla asuinalueilla käytetään huomattavan paljon tiiltä. Kalasataman kaavoituksesta vastaava arkkitehtikin totesi, että onhan tiili kestävä ja huoltovapaa materiaali, mutta ennen kaikkea se myös vanhenee kauniisti.
– Tiilirakentamisella pystytään pitkällä aikavälillä vaikuttamaan suotuisasti myös ilmastonmuutokseen, hiilipäästöihin ja kiertotalouteen. Pitkä ja lähes huoltovapaa elinkaari mahdollistavat tämän. Valitettavasti laskelmissa vain 50-vuotta otetaan huomioon.
– Wienerberger on muuten ainoa Suomen tiilien tuottaja, joka käyttää prosessissaan maakaasua polttoöljyn sijaan. Meillä on mahdollisuus käyttää myös vähäpäästöisiä biopolttoaineita tiilien valmistamiseen.
– Kaikki Euroopan vanhat kaupungit on rakennettu tiilestä ja niiden arkkitehtuuria käydään ihailemassa. Rakennukset ovat säilyneet vuosisatoja, mikä todistaa tiilen olevan kestävä, turvallinen, huoltovapaa ja taloudellinen rakennusmateriaali. Tiili antaa suunnittelijalle vapautta ja mahdollistaa myös modernin arkkitehtuurin monimuotoiset virtaukset.
Tiilivalikoima on laajentunut ja yhdessä arkkitehtien kanssa on saatu toteutettua aiempaa elävämpää arkkitehtuuria. Myös massiivitiilirakentamisen puolesta puhuminen on kuulunut Karilaisen sydämen asioihin. Tulostakin on tullut, sillä Suomeen on rakennettu jo useita koulu- ja asuinrakennuksia, joiden runkorakenteena on käytetty paksua yksiaineista kennotiiliharkkoa.
– Luotan tiileen ja uskon myös sen tulevaisuuteen!
Teksti: Leena-Kaisa Simola
